Armeijan koiratarhoilta ei komisteta keskeytystilastoja
Kajaanissa koiranohjaajat ovat osa sotilaspoliisien joukkoa. (Kuva: Birgit Halkio)
Viivi, Sulo, Lakka, Pommi, Ego, Piki, Kölli, Mortti, Miina, Pinkka ovat nimiä, joita asiaan vihkiytyneet osaavat sijoittaa ensikuulemalta oikeaan paikkaan ja aikaankin. Nimien takana on muutama vanha ja viisi nykyistä koiranohjaajakoulutuksessa käytettävää sotakoiraa Kajaanin varuskunnasta. Melkoisia tapauksia ovat, varusmiesten silmäteriä, joita käydään moikkaamassa vielä vuosia oman inttiajan jälkeenkin.
Koirankoulutus armeijassa on ollut suosittua, ja takavuosina paikka avautui murto-osalle hakijoista. Nykyisin varusmiehille on enää kaksi koulutuspaikkaa, Kainuun prikaatin lisäksi Porin prikaatissa Niinisalossa.
Parhaista vuosista on tultu muutenkin ryminällä alaspäin: koiranohjaajakoulutukseen otetaan enää nelisenkymmentä nuorta vuodessa. Kaukana ovat nekin ajat, jolloin esimerkiksi Niinisalossa koiria oli kymmenittäin. Tänä päivänä koulutuskoiria on parikymmentä.
Ehkä näissä vähennyksissä on yksi syy hakijakatoon, joka aivan viime vuosina on vaivannut varsinkin Kajaania. Kun jo alun perin tiedetään, että paikkoja on äärivähän ja paljon muutakin kiinnostavaa tarjolla, niin valitaan varmempi hakupolku.
Muutoksia on tapahtunut myös hakijajoukossa eikä välttämättä aivan toivotunlaisia muutoksia. Koiranohjaajakoulutus ei ole sieltä kevyimmästä päästä, mutta paikkoja havittelevat varsinkin vapaaehtoiseen palvelukseen pyrkivät nuoret naiset. Kajaanissa on jopa ollut enemmän nais- kuin mieshakijoita. Tämä ei sinänsä ole yllätys, koska koiraharrastus kaikkineen on pitkään ollut naisvaltaista.
Kouluttajien näkövinkkelistä tärkeintä olisi kuitenkin saada isot hakemusniput, joista riittäisi valittavaa. Palvelusaika on lyhyt, ja koiratarhalla vietetään siitäkin vain osa. Metsissä rymytään paljon ja kuntoa vaaditaan. Niinpä valituilla pitäisi olla kova motivaatio. Pitäisi myös oivaltaa, ettei pääjuttuna ole koiran koulutus vaan taistelulajikoulutus. Koira on ikään kuin ase, ohjaajan tuki ja turva, mitä nuorille sitkeästi iskostetaan.
Takavuosina koiratarhoilla nähtiin paljon palveluskoirakentiltä tuttuja tai tutuiksi tulevia kasvoja. Nykyisin koiranohjaajakoulutukseen voi pyrkiä vaikkei olisi edes talutinta pitänyt kädessä. Kouluttajat näkevät tässäkin myönteisiä puolia – ei tarvitse karsia jo aiemmin opittuja tapoja ensin pois. Toisaalta, jos vaadittaisiin koirataustaa, niin olisiko sopivia hakijoita edes yhden ryhmän vertaa?
Eipä ole helppoa armeijassakaan, mutta ainakin Kajaanista kaikaa sellaista palautetta, ettei huolta pitäisi olla. Varusmiehet ovat Koiramme-lehden jutun mukaan (Koiramme 4/2020) äärityytyväisiä niin saamaansa oppeihin kuin varsinkin koiriin. Paras paikka ikinä, sanoivat nuoret. Lomiltakin tullaan innokkaasti takaisin ja nopeasti koiratarhalle. Armeijan yksi kesto-ongelma, palveluksen keskeytykset, kiertää sekin koiratarhat kaukaa. Intissä pysytään ja sieltä lähdetään hyvillä mielin.
Voisikin ajatella, että eikö kannattaisi satsata näihin paikkoihin, mainostaa näkyvästi ja kuuluvasti koiranohjaajakoulutusta, lisätä niin koulutuskoirien kuin koulutettavienkin määrää? Kysyntää ja tehtäviä koirakoille varmasti riittäisi nykyistä enemmän myös armeijassa.
