Jälkikoirien katoon etsitään syitä metsistäkin
Jälkikoe on suosituin palveluskoirien koelajeista. Kokeisiin on kuitenkin paikoin vaikea päästä. (Kuva: Birgit Halkio)
Suomi on maailman metsäisimpiä maita: pinta-alasta on 22 miljoonaa hehtaaria eli 73 prosenttia metsää. Pohjoismaista Suomessa on kaikkein eniten metsää asukasta kohden, 4,1 hehtaaria. Ruotsissa vastaava luku on 2,9, Norjassa 1,3 ja Tanskassa ainoastaan 0,1 hehtaaria.
Luulisi metsää riittävän myös koiraharrastajien tarpeisiin. Vaan ei taida enää riittää. Ainakin palveluskoiraharrastajat tuskailevat sopivien maastojen pulaa. Eniten on ongelmia suosituimman lajin, jäljen, harrastajilla, kerrotaan joulukuun Koiramme-lehdessä.
Kaukana ovat ajat, jolloin pitkiä voittajaluokan jälkiä poljettiin kymmeniä yhden koepäivän aikana. Konkarit muistelevat esimerkiksi Joensuun SM-kilpailuja vuonna 1995, jolloin jokaiselle tarjottiin pääsy maastoon. Kutsua noudatti 58 koirakkoa, kun nykyisin SM-kokeissa ovet avautuvat metsään vain 15–20 koirakolle.
1990-luku oli muutenkin palveluskoiraharrastuksen kulta-aikaa eikä maastopulasta puhunut kukaan. Metsäjäljellä tehtiin enimmillään lähes 5000 suoritusta vuodessa. Tänä vuonna määrä jää reilusti alle 800:n, minkä perusteella maasto-ongelmaa ei kaiketi pitäisi olla lainkaan.
Kokeiden järjestäjät ja aktiiviharrastajat nostavat maastopulan yhdeksi isoksi selittäjäksi runsaat hakkuut. Näin esimerkiksi Joensuussa, jossa ei uskota enää olevan metsää saatavilla takavuosien tapaan suurten jälkikokeiden järjestämiseen. Toki ei taitaisi löytyä vapaaehtoisia jäljen tekijöitäkään.
Hakkuut ovatkin lisääntyneet jo pitkän aikaa. Varsinkin vuosina 2015–2017 metsiä hakattiin poikkeuksellisen paljon. Kuitenkin puhutaan vain muutamista prosenteista koko metsäalaan verrattuna ja metsät myös kasvavat ennätysvauhtia. Luonnonvarakeskuksen hakkuuasiantuntija Olli Salminen ei helposti usko hakkuumäärien olevan syynä puhuttuun maastopulaan. ”Kyllä Suomessa metsää riittää”, Salminen tuumaa.
Voi kuitenkin olla, että hakkuita on tehty juuri yhdistysten aiemmin paljon käyttämillä alueilla. Uusien paikkojen etsintä ei ehkä onnistu helposti ja kädet nousevat pystyyn. Mikä tahansa metsä kun ei käy jälkimaastoksi. Yhtenäistä aluetta tarvitaan pienessäkin kokeessa useampi hehtaari, autolla pitäisi päästä ajamaan varsin lähelle aloituspistettä, ja reitin pitäisi olla kohtuuhelposti käveltävissä koiran perässä.
Pitkästä kokemuksesta viisastuneet harrastajat tietävät myös, että metsiin pitää sopia yksityiskohtaisesti käyttöluvat ja mikä tärkeintä, noudattaa sovittuja sääntöjä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun luvat ovat palaneet vaikka vain yksittäisen ryhmän välinpitämättömyyden vuoksi isolta joukolta treenaajia ja kokeenjärjestäjiä. Hyvistä treenialueista ja sopimuksista pidetään tarkka vaari, eikä paikoista mieluusti hiiskahdeta toisille. Maastonkäyttäjiltä perätään myös enemmän itsekontrollia. Esimerkiksi jäljen merkkaamisessa käytetyt nauhaviritelmät pitää kerätä huolellisesti pois. Pieni asia harrastajalle, mutta kärjistetysti iso asia metsäteollisuudelle, sillä muovi ei sovi sellukattilaan eikä metsään saisi jäädä muutenkaan roskia.
Maastoja on totuttu kysymään monista eri paikoista, kuten kunnilta, yhteisöiltä ja yksityisiltä sekä tarvittaessa aina metsästysoikeuden haltijoilta. Yksittäiset harrastajat harjoittelevat myös jokamiehenoikeuden turvin. Valtio omistaa runsaan kolmanneksen metsätalousmaista. Palveluskoiraliitto on tänä vuonna tehnyt ensimmäisen puitesopimuksen Metsähallituksen kanssa maastojen käytön avittamiseksi. Pelastuskoiraliitolla vastaava sopimus on ollut jo useamman vuoden ja toiminut hyvin.
Näyttääkin siltä, että valoa kajastaa puiden välistä. Isoimmat kompastuskivet tulevaisuudessa ovat todennäköisesti enemmän harrastajien oman aktiivisuuden hiipumisessa kuin käyttökelpoisten alueiden hupenemisessa. Jälkikokeet uhkaavat kuihtua olemattomiin, mutta jos ovet maastoon avattaisiin nykyistä useammalle kokelaalle, tulokset näkyisivät myönteisesti koetilastoissa.
Tässäkin lajissa pitää muistaa vilkuilla välillä peiliin ja tehdä korjausliikkeitä. Ehkä harrastajat ja kokeidenjärjestäjät voisivat vilkuilla myös totuttua vaikeampikulkuisiin metsiin. Tällaisia alueita olisi varmasti varsin helposti saatavilla. Lisäksi tositilanteissa lienee tavallisempaa, että eksytään hankalissa oloissa ja paikoissa kuin hyvinhoidetuilla tasaisilla mäntykankailla.
