Islanninlammaskoira – Paimenkoira saagojen saarelta
Islanninlammaskoira pitää ulkoilusta, turkki on helppohoitoinen ja hylkii likaa. Islantilainen hypähtää helposti hakemaan pöydälle unohtuneet herkut, myös koiratarhat ja aidat on tehty ylitettäviksi. (Kuva: Riitta Lumiluoto)
Islanninlammaskoira on pitkäikäinen ja perusterve koirarotu, joka on jäänyt vielä melko tuntemattomaksi suomalaisille. Turkkimalli voi olla pitkä tai lyhyt ja värikirjo on laaja.
Pystykorvien ja alkukantaisten rotujen viitosryhmään kuuluva islanninlammaskoira pohjautuu ikivanhaan skandinaaviseen pystykorvatyyppiin. Viikingit toivat sen Islantiin 800-luvun lopulla ja rotu sai kehittyä eristyksissä ilman muiden rotujen vaikutusta.
Islantilaiset käyttivät koiria lähinnä lampaiden ja hevosten paimentamiseen. Rotua käytettiin myös vahtikoirana pihoilla. Ne ilmoittivat tulijoista ja ajoivat haukullaan pois lintuja, jotka kärkkyivät kuivumassa olevia kaloja.
Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin 1800-luvun lopulla, mutta varsinainen kasvatustyö alkoi vasta 1950-luvulla. Varsinainen leviäminen Islannin ulkopuolelle alkoi vasta 1970-luvulla Norjan kautta. Toissa vuonna Suomessa tehtiin rekisteröintiennätys, kun määrä ylitti ensimmäistä kertaa sadan koiran rajapyykin, 103. Rotu tuskin nousee suursuosikiksi, josta esimerkiksi haukkuherkkyys pitää huolen.
Islantilainen on ensisijaisesti seurakoira, rotu soveltuu ensikoiraksi, muttei liian tosikolle. Rotu on oppivainen, mutta toistoja tarvitaan. Rodulla voi esiintyä eroahdistusta, sillä islantilaiset rakastavat ihmisen seuraa eivätkä haluaisi jäädä yksin.
Luonteissa on eroa ja samasta pentueesta voi löytyä niin säikky pehmo kuin hyvinkin terhakka yksilö. Yleensä oman lauman kesken suhteet toisiin koiriin ovat hyvät, mutta vieraiden kanssa ei välttämättä. Urokset ovat hyvin reviiritietoisia eivätkä nartutkaan aina tule toimeen keskenään.
Moni islanninlammaskoira on kuollut tapaturmaisesti, sillä rodulla on taipumusta jahdata autoja, mopoja ja muita kulkupelejä. On tärkeää opettaa pennulle, ettei jahtaaminen ole hyväksyttävää. Myös lintujen ja riistan jahtaamistaipumusta on syytä karsia. Mikään karkailija rotu ei silti ole. Islanninlammaskoirilla harrastetaan melko monipuolisesti. Paimennus on noussut suosioon. Myös rallytokossa ja agilityssa on mukavasti harrastajia.
Islanninlammaskoira on hieman keskikokoa pienempi kiertyvähäntäinen paimenpystykorva. Rungon pituus on säkäkorkeutta suurempi. Uroksen ihannesäkäkorkeus on 46 senttiä, nartun 42. Esimerkiksi näyttelykehässä vaihtelu voi olla todella suurta, kun on sekaisin pitkää ja lyhyttä karvaa ja monenlaisia värityksiä. Näin ollen rotua ei helposti tunnisteta katukuvassa.
Pää on vahva, kuiva ja kolmiomainen. Korvat ovat pystyt, keskikokoiset, kolmiomaiset. Runko on suorakaiteen muotoinen ja vahva. Häntä kiinnittyy ylös ja kiertyy selän päälle koskettaen sitä. Liikkeet kuvastavat notkeutta ja kestävyyttä. Takaraajojen kaksoiskannukset ovat hyvin toivottavat. Ne voivat olla myös etujaloissa. Karvapeite on kaksinkertainen, tiheä ja erittäin säänkestävä. Islanninlammaskoira voi olla joko pitkä- tai lyhytkarvainen. Lähes kaikki värit ovat sallittuja, kunhan valkoinen ei ole pääväri. Islanninlammaskoira on mukana Pevisassa lonkkien ja silmien osalta, myös jälkeläismäärää rajoitetaan.
Joulukuun Koiramme-lehdessä 12/2022 on laaja rotuesittely islanninlammaskoirasta.
