Sama ammatti, täysin erilainen arki
Venla Jyrkinen valittiin Vuoden eläinlääkäriksi 2025. ”Se oli häkellyttävä tunnustus. Tuntuu hienolta, että ihan tavallinen peruseläinlääkärintyökin saa osakseen arvostusta.” (Kuva: Jouni Harala)
Eläinlääkärin ammatissa olosuhteet ja tehtävät voivat erota kuin yö ja päivä. Yhteistäkin löytyy: Inarin kunnaneläinlääkäri Venla Jyrkinen ja Eläinsairaala Aistin neurologian osaston eläinlääkäri Olli Saalasti jakavat kutsumuksen tehdä kaikkensa eläimen parhaaksi. Myös omistajille löytyy myötätuntoa.
Inarin kunnaneläinlääkäri, Vuoden eläinlääkäri 2025 Venla Jyrkinen, 38
”Ikinä en tiedä, mitä päivä tuo tullessaan”
”Useimmiten aamut noudattavat melko samanlaista kaavaa: Ajelen kotoani Saariselältä 30 kilometrin matkan klinikallemme Ivaloon. Ensimmäinen tunti kuluu vastaillessa ajanvarauksiin. Soittoja tulee melko paljon.Työpäivä alkaa rakentua, kun suunnittelen käyntejä. Yritämme työkavereitteni kanssa pitää kiinni yhteisestä lounastauosta, joka mukavasti katkaisee päivän. Usein yllättävät hätätapaukset pistävät hyvin suunnitellun ohjelman uusiksi.
Ikinä en tiedä, mitä päivä tuo tullessaan tai mihin aikaan työt päättyvät. Virallinen virka-aikani kestää kello 16:een, mutta kaikki kiireiset tapaukset ja porotyöt hoidetaan loppuun kelloon katsomatta. Päivystävä eläinlääkäri aloittaa vuoronsa kello 16 ja vastaa hälytystehtäviin virka-ajan ulkopuolella.
Alueeseemme kuuluvat Inari ja Utsjoki, ja päivystysrinkimme jakautuu neljän eläinlääkärin kesken. Jokainen päivystää vuorollaan yhden tai kaksi arkiyötä sekä keskimäärin joka neljännen viikonlopun. Päivystyksessä eläinlääkärin on oltava puhelimen äärellä ja lähtövalmiudessa koko ajan.
Poroerotustehtävät vaativat kovaa kuntoa lääkäriltäkin. Rupeama -40 asteen pakkasessa voi kestää jopa 12 tuntia. (Kuva: Venla Jyrkisen albumi)
Juoksee kuin hirvi!
Pohjoisen vuodenajat vaikuttavat erityisen paljon työpäivien sisältöön. Inarissa on poroerotusaika lokakuusta maaliskuulle. Silloin tuntureilla vaeltavat porot kerätään aitaan, jotta ne voidaan erotella ja luetteloida omistajiensa mukaan.
Alueellamme on kymmenen paliskuntaa eli poronhoitoyksikköä. Kun paliskunta kokoaa poronsa yhteen aitaukseen, meidät kutsutaan paikalle erotukseen. Eläinlääkärin tehtävänä on pistää luontoon päästettäviin poroihin loislääkitys. Silloin poron omistaja huutaa ”piikki” ja minä juoksen lääkitsemään kiinniotetun poron. Työkenttääni kuuluu myös teuraaksi laitettavien porojen lihantarkastus.
Pyöreässä aitauksessa juokseminen ja sinkoilu piikki kädessä on usein aikamoista ammattiurheilua. Samalla täytyy olla varovainen, ettei vahingossa tule sohaisseeksi itseään tai muita. Vauhdikastakin se on, eikä potkuilta tai kolhuilta voi välttyä. Onneksi kohdalleni ei ole osunut suurempia tapaturmia.
Pohjoisen eläinlääkäriä kuormittavat jatkuva kiire, runsas työmäärä ja pitkät työpäivät. ”On ollut ajanjaksoja, jolloin oma jaksamiseni on ollut koetuksella. On tuntunut tärkeältä puhua ääneen myös vaikeista asioista, jotka tähän työhön liittyvät”, Venla Jyrkinen sanoo. (Kuva: Jouni Harala)
Poroerotustehtävien kestot vaihtelevat suuresti. Joskus homma voi olla ohi parissa tunnissa, mutta pisimmät rupeamat ovat kestäneet jopa 12 tuntia ja loppuneet vasta aamuyön tunteina. Aina erotukseen lähtiessäni pakkaan mukaan eväät ja riittävästi lämmintä vaatetta. Olosuhteet vaihtelevat paljon ja enimmillään pakkasta on ollut -40 astetta. Lyhyitä evästaukoja voi pitää, mutta sitten täytyy palata hommiin. Poroja ei voi turhan päiten seisottaa aidassa vaan ne pitää päästää takaisin luontoon.
Työn vaativuudesta huolimatta poroerotushommat ovat minulle hyvin mieluisia.
Nautin siitä, että saan tehdä töitä raittiissa ulkoilmassa rempseässä tahdissa. Paras saamani palaute on ollut poromiehen riemukas toteamus: ’Eläinlääkäri juoksee kuin hirvi!’
Ei työaikaa eikä apulaisia
Kunnaneläinlääkäreillä ei tunneta virallista työaikaa eli työtunteja ei lasketa lainkaan. Siksi on tärkeää, että kunnassa on tarpeeksi eläinlääkäreitä, jotta päivystysvastuu ja työtunnit eivät kerry ylivoimaisiksi. Työhöni kuuluu myös paljon hallinnollista paperihommaa eikä meillä ole apunamme eläintenhoitajia. Eläinlääkärit tekevät kaiken itse leikkauksen valmistelusta siivoamiseen. Jokaiseen päivääni kuuluu siis paljon työtä, joka ei näy asiakkaalle.
Joskus minullakin on ollut ajanjaksoja, jolloin oma jaksamiseni on ollut koetuksella. Olen kirjoittanut tästä teemasta teoksessani Eläinlääkärinä revontulten mailla (Otava 2025). Halusin valottaa työni haasteita ja työnkuvaani Pohjois-Lapissa työskentelevänä eläinlääkärinä ja kertoa avoimesti myös uupumuksesta.
Jatkuva kiire, runsas työmäärä ja pitkät työpäivät kuormittavat. Pohjoisessa etäisyydet ovat pitkiä, joten ajokilometrejä kertyy päivittäin aika paljon. Erityisesti poroerotusaikoina saatan ajella satoja kilometrejä päivässä. Vuoden aikana työajoa kertyy noin 60 000 kilometriä.
Pohjoisen eläinlääkärinä hoidettavinani ovat kaikki alueen eläinlajit lemmikkikoirista ja kissoista poroihin ja muihin suureläimiin. Alamme kehittyy jatkuvasti ja arkisen aherruksen lomassa minun pitäisi ylläpitää ja kehittää osaamistani. Kiireen keskellä kaiken hallitseminen tuntuu toisinaan haastavalta yhdistelmältä.
Kohtaamisen tärkeydestä
Suomen eläinlääkäriliitto valitsi minut toukokuussa Vuoden eläinlääkäriksi 2025. Se oli häkellyttävä tunnustus, jota en osannut odottaa. Uskon valinnan liittyvän teokseeni, sillä olen saanut siitä kollegoiltani ihanaa palautetta. Siinä on ollut monelle paljon samaistuttavaa. On tuntunut tärkeältä puhua ääneen myös vaikeista asioista, jotka tähän työhön liittyvät.
Tunnustuksen saaminen on tuonut elämääni uusia kontakteja ja ihania kollegiaalisia kohtaamisia. Pääsin myös pitämään juhlapuhetta Eläinlääkäripäivillä. Tuntuu hienolta, että ihan tavallinen peruseläinlääkärintyökin saa osakseen arvostusta.
Eniten iloa työhöni tuovat mahtavat kollegat. Minulla on ihanat työkaverit, joiden ajattelen olevan kaiken kantava voima kiireen ja uupumuksenkin keskellä. Useimmiten työkaveri ymmärtää parhaiten, millaisten ajatusten kanssa välillä itse painiskelee.
Myös asiakkaat, kuntamme alueella elävät ihmiset eläimineen, ovat todella mukavia. Ilon ja onnen hetket tässä työssä syntyvät siitä, kun voin olla avuksi heille. Yritän tietoisesti varata kalenteriini riittävästi aikaa jokaiselle potilaalleni enkä halua survoa aikataulujani täyteen. Haluan kohdata asiakkaani kaikessa rauhassa ja jutella vähän muustakin kuin eläimen vaivasta. Aina tämä ei ole kiireen keskellä mahdollista, mutta se on silti pyrkimykseni.
Poroerotusaikojen ulkopuolella suurin asiakasryhmämme muodostuu koirista: on rekikoiria, metsästyskoiria ja ihan tavallisia perhekoiria. Koirien yleisimmät käynnit liittyvät erilaisiin vammoihin kuten haavoihin, jotka tulevat, kun liikutaan paljon luonnossa. Hoidamme myös ihan peruspraktiikkaa sekä leikkauksia, kuten kastraatioita ja sterilisaatioita sekä tarvittaessa hätäleikkauksia.
Vaikeimpia ovat hetket, jolloin en voi tehdä eläimen hyväksi mitään muuta kuin päästää sen kivuistaan. Huonojen uutisten kertominen asiakkaalle on raskasta, sillä tiedän omakohtaisesti, miten vaikeaa sellainen tieto on ottaa vastaan. Minun on helppo samastua hätääntyneen omistajan tunteisiin.
Venlalle paras tapa irtautua työstressistä on lähteä luontoon. ”Onneksi se on vahvasti läsnä ympärilläni joka päivä.” (Kuva: Jouni Harala)
Joskus vielä tulee koira
Lapsuudessani meillä oli aina koiria. Viimeisimpänä jouduin luopumaan muutama vuosi sitten sekarotuisesta koirastani Humusta. Se oli hirvikoiran ja noutajan risteymä, vahinkolapsi. Humu eli kymmenenvuotiaaksi, kunnes sairastui akuuttiin leukemiaan eikä mitään ollut enää tehtävissä. Humun kuoleman jälkeen kirjoitin ensimmäisen teokseni Kumppanina koira (Otava 2023), jossa käyn läpi koko koiran elinkaaren pentuajasta aina koirasta luopumiseen asti. Halusin kirjan kautta tuoda koiranomistajille tukea erityisesti vaikeaan luopumisen hetkeen.
Humu kulki usein mukanani työpäivien aikana. Koira sopeutuu moneen, kun sen tarpeet huomioi riittävästi. Joskus vielä hankin uuden koiran, mutta juuri tähän epäsäännöllisten työaikojen siivittämään elämänvaiheeseeni ei vaatelias pentuvaihe oikein sovellu.
Rajanveto työn ja vapaa-ajan välillä ei ole ihan helppoa. Työpuhelin kulkee mukanani kotiin, ja kollegoiden kanssa säädämme usein seuraavien päivien aikatauluja vielä työpäivän päätyttyä. Myös päivän vaikeat tapaukset jäävät usein mietityttämän vapaallakin.
Silloin paras tapa irtautua työstressistä on lähteä luontoon. Onneksi se on vahvasti läsnä ympärilläni joka päivä. Vaellan tuntureilla ja talviaikaan hiihdän paljon. Moottorikelkan kyydissä työpaineet unohtuvat tehokkaasti.
Lapin luonto hurmasi minut jo opiskeluaikoina, kun tulin tänne kesätöihin. Keinosiementäjänä ja lomittajana kiertelin Inarin ja Utsjoen alueita ja lumouduin minua ympäröivistä maisemista.
"Vaikka joskus lähtisin Inarista, se ei koskaan lähde minusta.”
Olen kotoisin Itä-Suomesta. Vietin lapsuuteni ensin Lieksassa, sitten Oulussa. Valmistuin eläinlääkäriksi vuonna 2014 Helsingin yliopistosta. Lähdin sen jälkeen syksyksi sijaistamaan kunnaneläinlääkäriä Inariin ja ihastuin heti pohjoiseen elämäntyyliin.
Vakituinen kunnaneläinlääkärin virka oli avoinna, joten päätin hakea. Tulin valituksi ja muutin pohjoiseen. Nyt siitä on nyt 11 vuotta.
Pitkät pimeät talvet mietityttivät alkuun, kun muutin pohjoiseen. Yllättäen talvet tuntuvat täällä etelää valoisammilta runsaan lumen vuoksi. Kaamoskin on kaunista aikaa. Se ei ole säkkipimeyttä vaan kelmeää valoa, jonka väreissä luonto hehkuu kauniisti. Lumihanki voi antaa voimaa ja tuoda iloa. Olen viihtynyt työssäni ja rakastan asua täällä pohjoisessa. Vaikka joskus lähtisin Inarista, se ei koskaan lähde minusta.”
Eläinsairaala Aistin neurologian osaston eläinlääkäri Olli Saalasti, 33
”Haastavat tapaukset motivoivat eniten”
Olli Saalastin elämään kuuluu 14-vuotias monirotuinen Daisy. ”Sillä on dementiaan viittaavia oireita ja se nukkuu paljon, mutta toistaiseksi Daisyn tilanne on hyvä.” (Kuva: Jouni Harala)
”Jokainen työaamuni alkaa miltei poikkeuksetta samalla tavalla: kello kahdeksalta aamukahvilla. Olen osa neurologian tiimiämme, johon kuuluu viisi eläinlääkäriä. Meillä on omat potilaamme, mutta katsomme kaikkia myös yhdessä.
Aamukahvin jälkeen kierrämme katsomassa sairaalahoidossa olevat neurologiset potilaat, ja sen jälkeen vastailen sähköposteihin. Jaamme potilaat neurotiimimme kesken. Aamuyhdeksältä iltapäivän neljään otan vastaan potilaita. Ihannetilanteessa pidän lounastauon aamukymmenen ja puolenpäivän välillä, mutta aina se ei kiireen vuoksi onnistu.
"Koirien käytösongelmat näyttävät viime vuosina lisääntyneen."
Vastaanotolleni tulee keskimäärin neljästä kuuteen potilasta päivässä. Asiakaskuntani koostuu pääasiassa koirista. Jonkin verran tuodaan myös kissoja, mutta selvästi vähemmän. Tyypillisimmät ongelmat ovat erilaiset välilevytyrät selkä- ja kaularangassa, kohtaukset, kuten epilepsiakohtaukset ja pakkoliikehäiriöt, sekä kasvavissa määrin erilaiset käytöshäiriöt.
Aggressiivisuus on hyvin tyypillinen käytöshäiriö, kuten myös pakko-oireinen käytös eli liiallinen ja toistuva käytös, joka on vaikeasti keskeytettävissä ja jonka aikana koira vaikuttaa hyvin levottomalta tai stressaantuneelta. Koirien käytösongelmat näyttävät viime vuosina lisääntyneen, mutta en osaa arvuutella syytä ilmiön taustalla.
Työ vie mukanaan
Harrastin nuoruudessani esteratsastusta ja ajattelin pitkään tekeväni urani hevosten parissa. Kun sain eläinlääketieteen kandidaatin luvat, päädyin työharjoitteluun nykyiselle työpaikalleni, Eläinsairaala Aistiin. Työ nappasi minut yllättäen mukaansa ja sille tielle jäin myös valmistumiseni jälkeen vuonna 2017. Aloitin neurologian osastolla vuonna 2018 ja olin yrityksen toimitusjohtajana vuodesta 2020 kesään 2025
Neurologia on mielenkiintoinen erikoisala. Se on hyvin johdonmukaista diagnostiikkaa ja hoitoa: kaikki perustuu neurologiseen tutkimukseen, jonka perusteella pyritään paikallistamaan, missä ongelma sijaitsee.
Alkuun eläimelle tehdään yleinen kliininen tutkimus, sitten ortopedinen tutkimus ja vasta sen jälkeen varsinainen neurologinen tutkimus. Näin toimitaan siksi, että monet sairaudet voivat muistuttaa neurologisia ongelmia, vaikka syy saattaakin piillä toisaalla. Moniniveltulehdus on ortopedinen sairaus, jossa koiran nivelet saattavat olla niin kipeät, että koira ei halua tai pysty varaamaan painoa jaloille. Nämä potilaat saattavat helposti näyttää aluksi neurologisilta, vaikka todellinen syy onkin nivelissä.
Tutkimusten avulla pystyn tekemään erotusdiagnostiikkaa ja pohtimaan, mistä diagnoosista voisi olla kysymys. Tämän ympärille jatkotutkimukset rakentuvat, kun mietin, tehdäänkö röntgentutkimus, magneettitutkimus ja otetaanko verinäytteitä.
Neurologisissa tutkimuksissa näkyvät muutokset ovat yleensä selkeitä. Joskus tulee tilanteita, jolloin haluan keskustella tiimimme kanssa vähän enemmän siitä, mitä kuvassa näkyy ja millainen yhteys sillä on potilaan oireisiin.
Monesti magneettikuvista saattaa myös paljastua jokin sivulöydös, joka ei vaikuta potilaan sen hetkiseen tilaan. Silloin tehtävänämme on miettiä, onko löydöksellä merkitystä vai ei.
Olli Saalasti jätti kesällä Eläinsairaala Aistin toimitusjohtajan tehtävät ja keskittyy nyt eläinten neurologiaan. ”Se on erikoisala, missä tarvitaan hyvää kliinistä silmää. Ala kehittyy jatkuvasti ja omaa osaamista on pidettävä yllä.” (Kuva: Jouni Harala)
Kaksi kiirepiikkiä
Päivän kiireisin hetki vaihtelee. Usein aamun tunnit ovat hektisimmät, kun potilastyö alkaa, meillä on sairaalapotilaita sisällä ja päivä on valmiiksi ihan täynnä. Toinen kiirepiikki koittaa yleensä iltapäivällä, kun kotiutamme potilaita ja otamme samaan aikaan uusia sisään.
Päiviini mahtuu myös vaihteleva määrä leikkauksia. Teen eniten välilevytyräleikkauksia, jotka ovat tyypillisimmin rinta- ja lannerangassa sekä kaularangassa. Leikkaan myös kasvainsairauksia sekä muita selkärangan- ja selkäydinkanavan vaivoja.
Osa leikkauksista on kiireellisiä, osa hyvissä ajoin ennakkoon suunniteltuja. Pahat välilevytyrän aiheuttamat halvausoireet pyrin leikkaamaan niin nopeasti kuin mahdollista.
Pelkkä tieto ei riitä
Neurologia on eläinlääkinnällinen erikoisala, missä tarvitaan hyvää kliinistä silmää. Pelkällä tiedolla ei pääse hirveän pitkälle, vaan tässä työssä pitää olla myös käytännön taitoa ja kokemusta. Ala kehittyy jatkuvasti ja omaa osaamista on ylläpidettävä. Uusia tieteellisiä julkaisuja tulee tiuhaan ja seuraan niitä tiiviisti. Käyn myös erilaisissa kongresseissa ja koulutuksissa.
Eläinlääkärin ammatti on paitsi eläimen hoitoa, myös asiakaspalvelutyötä ja kommunikointia omistajien kanssa. Lääketieteellisten sairauksien ja hoitojen selittäminen sujuu minulta mielestäni jo aika hyvällä rutiinilla, vaikka uran alkuvaiheessa lääketieteellisten termien avaaminen asiakkaille olikin vaikeampaa. Yritän kertoa tilanteesta ja sairaudesta eläimen omistajalle niin maanläheisesti kuin mahdollista.
Hyviä hetkiä – ja vaikeita
Palkitsevimpia hetkiä ovat ne, kun voin olla avuksi eläimelle. Viimeisin aivoleikkauspotilaamme on jäänyt näistä erityisesti mieleeni. Leikkasimme iäkkäältä kissalta aivokasvaimen, jonka saimme onnistuneesti kokonaan poistettua. Kissa oli kärsinyt vaikeista oireista, mutta sen omistaja kuvaili leikkauksen jälkeen kissan olevan kuin uusi.
Eläimen aivokasvaimen kohdalla ajatellaan perinteisesti, ettei asialle voida tehdä enää mitään. Tämä tapaus oli loistava osoitus siitä, että kannattaa tutkia ja leikata, jos toipumisen mahdollisuudet ovat hyvät. Juuri tämänkaltaiset haastavat potilastapaukset motivoivat kaikkein eniten minua työssäni.
"Enää työasiat eivät seuraa minua samalla tavalla kotiin kuin urani alkuvaiheessa."
Tietysti tässä työssä tulee vastaan joka viikko myös tilanteita, jolloin omistajalle täytyy kertoa, ettei eläimen hyväksi ole mitään tehtävissä. Silloin en voi muuta kuin tilanteesta ja sairaudesta riippuen tarjota eläimelle mahdollisimman hyvää ja kivutonta loppuelämää ja keskustella eutanasiasta. Omaisten surun kohtaaminen ei ole minulle vaikeaa, koska suhtaudun faktoihin faktoina. Voin olla samaan aikaan sekä faktoihin nojaava että myötätuntoinen – ja juuri sitä moni omistaja siinä hetkessä tarvitsee.
Enää työasiat eivät seuraa minua samalla tavalla kotiin kuin urani alkuvaiheessa. Silloin asiat jäivät pyörimään mieleeni, jos olin vähänkin epävarmempi jostakin potilaasta. Nykyään osaan jättää potilastapaukset sairaalalle, kun suljen klinikan oven perässäni ja ajelen autolla kotiini.
En koe työtäni raskaana tai että se rasittaisi minua suuremmin. Vapaa-ajallani vietän varsin normaalia elämää, johon kuuluu ulkoilua sekarotuisen Daisy-koirani kanssa.
Daisy on jo 14-vuotias ja olen havainnut siinä pieniä dementiaan viittaavia oireita. Se nukkuu paljon, on ajoittain vähemmän kiinnostunut ulkoilusta ja vaikuttaa ajoittain hieman ”höppänältä”. Toistaiseksi tilanne on vielä kuitenkin hyvä ja se nauttii mukavista vanhuuspäivistään.”
Lue myös: Osaatko toimia onnettomuudessa? – Näin autat kolarikoiraa
Lue myös: Autoni on kotini
