”Ennakkoluulottomuutta pitäisi olla koiranjalostuksessa enemmän”
Koiranjalostus on mennyt eteenpäin niiden 35 vuoden aikana mitkä Päivi Rantasalo oli Kennelliiton jalostusasiantuntijana. Hänen nykyiset koiransa ovat risteytettyjä: snautseri-pinseri ja villakoira-kromfohrländer. (Kuva: Paula Heikkinen-Lehkonen)
Julkaistu Koiramme-lehdessä joulukuussa 2021:
Koirien jalostuksesta, perinnöllisyydestä ja sairauksista tiedetään koko ajan enemmän. Kennelliitosta poistui äskettäin suuri määrä hiljaista jalostustietoa kun Päivi Rantasalo jäi eläkkeelle. Päivi iloitsee edistyksestä koiranjalostuksessa, mutta toivoisi uudistumiseen lisää vauhtia ja ennakkoluulottomuutta.
Päivi Rantasalo työskenteli Kennelliiton jalostusneuvojana sekä jalostustieteellisen toimikunnan esittelijänä yli 35 vuotta. Monet rotuyhdistykset saivat tuona aikana ottaa Rantasaloon yhteyttä ja kysyä jalostukseen liittyvistä asioista. Jokseenkin joka kysymykseen tuli asiantunteva vastaus. Päivi pysyi vuodesta toiseen ajan tasalla koiranjalostuksen kehityksestä. Moni asia on ehtinyt vuosien mittaan muuttua ja työkalutkin ovat muuttuneet monta kertaa.
Rantasalo on koulutukseltaan filosofian kandidaatti, pääaineenaan perinnöllisyystiede.
– Olen tehnyt koko urani Kennelliitossa, tulin sinne vuonna 1985 heti valmistuttuani, kertoo Päivi. – Kirjoituskone on vaihtunut näppikseksi! Alussa puhuttiin vain lonkista, näyttely- ja koetuloksista, mutta nyt tietoa kerätään systemaattisesti.
Suuri asia kasvattajan ja jalostustyön apuna on tietysti Kennelliiton jalostustietokanta, jollaista ei ole missään muualla maailmassa. Kuitenkin Päivi toivoisi siihenkin vielä enemmän tietoa ja sitä, että jalostuksessa osattaisiin ottaa huomioon lisää asioita, vaikka edistystä onkin tapahtunut.
Sosiaalistaminen tärkeää
– Mielestäni koirien käyttäytymisestä pitäisi puhua enemmän, pohtii Päivi Rantasalo. – Kaikki koiranomistajat eivät halua kilpailla, vaan koira on useimmiten seurana ja kaverina. On myös muistettava, ettei kastrointi lopeta esimerkiksi riistaviettiä, eikä se muutenkaan ole mikään patenttiratkaisu kaikkiin käytöshäiriöihin. Toivoisin, että seurakoirana toimiminen nostettaisiin yhdeksi keskeiseksi käyttötarkoitukseksi ja jalostustavoitteeksi. Mutta onko todella oikein sopivia seurakoirarotuja, miettii Päivi. – Monissa niistä käytös- ja terveysongelmat ovat kohtuuttoman yleisiä.
Hän muistuttaa, että perimällä on keskeinen merkitys koiran luonteen muovautumisessa. Myös emän käytös on olennaisen tärkeää, jotta pennuista kehittyisi tasapainoisia ja luottavaisia. Riippuu myös paljon omistajasta, miten koiran kotikasvatus ja tavoille opettaminen onnistuu ja millaisia kokemuksia se elämässään saa, mutta merkittävä osa käyttäytymisestä on aina perittyä. Esimerkiksi arkuus on voimakkaasti periytyvää.
– Paljon riippuu myös kasvattajasta, miten pentu on sosiaalistettu, huomauttaa Päivi.
Aikoinaan tätä ei ymmärretty, vaan pennut saatettiin luovuttaa heti kun ne oppivat syömään kupista. – Kuitenkin varhainen ikäkausi, 5-8 viikkoa, on ensiarvoisen tärkeä leimautumisen kannalta. Pennun pitää saada myönteisiä koira- ja ihmiskontakteja, että se oppii olemaan sekä koirien että ihmisten kanssa.
– Suomessa useimmiten pennut syntyvät ja ne kasvatetaan sisällä missä ihmisetkin asuvat. Narttu pentuineen on ehkä keittiön tai makuuhuoneen nurkassa, pentuja tarkastellaan ja käsitellään alusta saakka ja kun ne rupeavat näkemään ja kuulemaan, ne saavat kokea ympärillään olevaa elämää. Lämpimämmissä maissa koirat saattavat olla piharakennuksissa ja niille käydään vain antamassa ruokaa.
– Jos pentu ei leimaudu ihmiseen, se useimmiten jää araksi tai siitä tulee pelon vuoksi aggressiivisesti käyttäytyvä, omituinen joka tapauksessa. Muutamat muista maista koiria tuottaneet ovat joutuneet tämän karvaasti toteamaan. Jos tuo tärkeä ikä on mennyt ohi, sitä ei saada koskaan takaisin.
– Useimmiten ihmiset haluavat vain kivan seura- ja perhekoiran, eikä uusi pentu saisi olla kohtuuttoman ongelmainen käytökseltään tai terveydeltään. Ennen ehkä ihannoitiin terävää käyttäytymistä, arvelee Päivi. – Koiran oikeus on se, että saisi olla terve, ettei sen tarvitsisi kärsiä rakenteen aiheuttamia kipuja tai perinnöllisiä sairauksia.
Risteytys ei ole uusi asia
Päivillä oli aikaisemmin rhodesiankoiria, hän on kasvattanutkin pari pentuetta. Hänellä oli kuitenkin jossain määrin huonoa tuuria niiden kanssa. Hänen kaikkein ihanin koiransa kuoli jo 6-vuotiaana luusyöpään. Se alkoi ontua, ja ensin arveltiin että takajalan ristiside on revennyt. Jalka leikattiin, mutta leikkauksen yhteydessä havaittiin että syöpä oli edennyt jo pitkälle, eikä juuri mitään ollut tehtävissä.
Tällä hetkellä Päivillä on kaksi risteytyskoiraa, toinen on snautseri-pinseri ja toinen villakoira-kromfohrländer. Koirat ovat syntyneet Kennelliiton hyväksymistä risteytysyhdistelmistä ja rekisteröity toinen pinseriksi ja toinen kromfohrländeriksi. Molemmat ovat jo melko iäkkäitä, mutta hyväkuntoisia.
Risteytysprojektit ovat keskusteluttaneet paljon koiraihmisiä. Roturisteytystä jotkut pitävät vääräoppisena, sillä perusteella että tarkoitushan on kasvattaa puhdasrotuisia koiria. Kuitenkin monet nykyisistä roduista ovat syntyneet roturisteytyksistä
FCI:n sääntöjen mukaan kolmen sukupolven sukutaulu samanrotuisista esivanhemmista riittää, että koira voidaan merkitä puhdasrotuisten koirien kantakirjaan esimerkiksi kansainvälisen valionarvon saamiseksi.
Rotuja on nykyisin tavattoman paljon, ja rotujen alamuunnoksia, kuten koko-, väri- ja karvanlaatumuunnoksia. Niiden sekoittaminen on monissa tapauksissa kiellettyä. Joissakin roduissa näitä muunnoksia voi syntyä samassa pentueessa, ja silti ne ovat eri rotuja ja kilpailevat näyttelyissä erikseen.
Geneetikot ovat varoittaneet pilkkomasta rotuja liian pieniin osiin vähämerkityksisten ominaisuuksien perusteella, sillä se johtaa väistämättömästi liian pieneen geenipooliin ja läheiseen sisäsiitokseen. Tämä taas tuo useimmiten esille piileviä haitallisia geenejä ja estää tarkoituksenmukaisen jalostusvalinnan toteuttamista.
Rotujen välillä keinotekoisia aitoja
Päivi Rantasalo on ollut täysin sydämin mukana risteytysprojekteissa, jopa niin että hän on ottanut itselleen kaksi risteytyskoiraa.
– Ihan maatiaisrotuja on vain harvoja, melkein kaikissa roduissa on tapahtunut risteytymistä, muistuttaa Päivi. – Pitäisi pitää mielessä, mitä risteytyksillä on haettu, ei vain ulkomuotoa. Tarkoitus on tuoda jotain parannusta, kuten terveys ja luonne.
Hän tietää, että esimerkiksi snautseri ja pinseri ovat olleet alun perin sama rotu, jossa on ollut eri karvanlaatumuunnokset. Nykyisin tietysti juuri karvanlaatu ja väri ovat ne selkeimmät erot, mitkä maallikkokin näkee. Ensimmäisen polven risteytyskoirista tulee tietysti välimuodon näköisiä, mutta takaisinristeytykset jompaankumpaan rotuun tuottavat nopeasti ”oikean” näköisiä jälkeläisiä.
Monissa vanhoissa, puhtaissakin roduissa putkahtelee silloin tällöin joiltain ominaisuuksiltaan oudon näköisiä pentuja. Esimerkiksi pitkäkarvaisuutta yritettiin kitkeä pois saksanpaimenkoirista sata vuotta siinä onnistumatta, ja nyt on vihdoin otettu lusikka kauniiseen käteen ja pitkäkarvaiset hyväksytty omana rotunaan. Sileäkarvaiset noutajat saavat usein keltaisia pentuja jne. Basenjeissa ei ole aina hyväksytty brindle-väriä, ranskanbulldoggeissa vaaleita, eikä villakoirissa punaisia. Nykyään on, ja nämä värit ovat ihan tavallisia näissä roduissa. Viimeksi on hyväksytty musta-hopea väri suursnautsereille.
– Karvanlaadun ja värin periytyminen tiedetään tarkkaan. Karvanlaaturisteytys on niin pieni asia. Rotujen välille pystytetty aita on keinotekoinen. Edelleen pitäisi sallia geenivirtaa. Ennakkoluulottomuutta pitäisi olla enemmän. Aikanaan kolmannen polven snautseri-pinseri-risteytyskoira oli vuoden voitokkain näyttelykoira, huomauttaa Päivi.
”Tavoitteen tulee ohjata valintaa”
Risteyttäminen vaatii kasvattajalta paitsi tietoa ja ennakkoluulottomuutta, myös pitkäjänteisyyttä ja tilaa. Tosin risteytyspentueille on löytynyt helposti ottajia, ne ovat olleet jopa suosittuja. Jos ei itse voi pitää riittävästi pentuja hommaa jatkaakseen, koirien omistajien täytyy olla yhteistyökykyisiä.
Kaikki kokeilut eivät onnistu, mutta eiväthän tavalliset rotukoirapentueetkaan onnistu aina kuten toivotaan, vaan virheellisiä tulee. Ensimmäisessä snautseri-pinseri-pentueessa urokset olivat kivesvikaisia, joten niistä ei ollut jatkojalostukseen, mutta ihan tavallisessakin jalostuksessa virheelliset jätetään käyttämättä ja työtä jatketaan sopivien avulla.
Päivi Rantasalo tietää, että risteyttämistä tapahtuu määrätyissä roduissa salassa. Esimerkiksi etenkin käyttölinjaisilla belgian- ja hollanninpaimenkoirilla sekä saksanpaimenkoirilla saattaa olla kolmekin eri sukutaulua. Arvellaan, että aikoinaan ulkomaisissa suurissa kenneleissä, joissa oli mahdollista pitää paljon koiria, on tapahtunut risteyttämistä vähin äänin tai tahattomasti. Muutama sukupolvi eteenpäin niin kukaan ei huomaa mitään.
– Jos sukutaulut eivät pidä paikkaansa, kaikelta putoaa pohja. Pitäisi olla risteytysrekisteri, ja risteyttämisen pitäisi tapahtua luvalla ja valvonnassa. Risteytettävät yksilöt tulee valita huolellisesti ja jälkeläisten laatu kartoittaa. Risteytykselle asetetun tavoitteen tulee ohjata valintaa. Asiaa pitäisi voida tutkia avoimesti. Tuloksia saadaan, kun valikoituja yksilöitä käytetään harkiten.
– Koirilta ja kasvattajilta vaaditaan tässä tavallista enemmän. Kyseessä ei olisi mikään vapaamuotoinen mixien kasvattaminen. Risteytysten tarpeessa olevissa roduissa esteenä saattaa olla alkuperämaan kielteinen asenne. Risteytykset pitäisi voida toteuttaa alkuperämaasta riippumatta, huomauttaa Päivi.
– Risteytyskoirien jatkokäytön tulee olla valvottua ja vasta kun varmistutaan, että on tehty tarkoituksenmukaisia valintoja, voitaisiin risteytystaustaista koiraa käyttää nk. puhtaaseen kantaan. Kaikista maista ei saa avoimesti tietoa rodun yksilöistä ja ongelmista, Suomessa saa enemmän. Olisin työurani lopussa halunnut tehdä yhteenvedon kaikista risteytysprojekteista, mutta täsmällistä tietoa oli aika vaikea löytää. Rotujärjestöt pitäisi velvoittaa raportoimaan näistä asioista tiheämmin.
Asenteet muuttuvat
Päivi Rantasalo on huomannut, että risteytyspentueiden kasvattajat ovat kokeneet heitä arvosteltavan. Ehkä he siksi ovat pysyneet aika hiljaisina, mutta jatkaneet työtään melua pitämättä. Ortodoksisesti puhdasrotuisuutta varjelevat eivät välttämättä ole hyväksyneet tätä jalostusmenetelmää. Onneksi asenteissa näyttää tapahtuvan muutosta.
Risteytys ei ole ainoa, asia, jolla voidaan laajentaa rodun geenipoolia. Usein koko rodun koirat ovat maailmanlaajuisesti toisilleen läheisempää sukua kuin pitäisi. Lähisukulaisrodutkaan eivät aina tuo välttämättä tarpeeksi mitään uutta, sillä monet rodut ovat lähtöisin muutamasta yksilöstä tai kokeneet geneettisen pullonkaulan esimerkiksi sota-aikoina tai muutamia, samoja huippukoiria suosineen jalostuskäytön ansiosta. Jalostukseen usein käytetään tämän hetken tähtiyksilöitä, voitokkaita uroksia ja ihastellaan titteleitä ja saavutuksia. Jos omistaja on vielä valovoimainen ja taitava esittäjä, trimmaaja tai kouluttaja, helposti mennään kysymään hänen urostaan.
– Omistajan ominaisuudet eivät periydy, naurahtaa Päivi. – Urosta valitettaessa ei pitäisi huomioida pelkästään, onko se näyttelytähti, vaan linjat, terveys ja rakenne. Onneksi monessa rodussa on oikein ruvettu hakemaan ”peräkammarin poikia”, vanhempia uroksia joiden omistajat ovat tavallisia ihmisiä eivätkä pidä koiriaan koko ajan esillä. Paljon hyviä uroksia jää käyttämättä. Jalostustarkastuksia pitäisi hyödyntää enemmän, koska niiden avulla voidaan systemaattisesti kerätä vertailukelpoista tietoa.
Uroksen käyttämiselle ei ole yläikärajaa. Jos uros on iäkäs, mutta terve ja hyväkuntoinen, sehän on jo yksi iso jalostusperuste. Suomessa jotenkin uskotaan yhä tuontikoirien olevan erityisen hienoja, tulevathan ne ”suuresta maailmasta” tai rodun alkuperämaasta ja tuovat ”uutta verta”. Joissain tapauksissa näin voi ollakin. Mutta tosiasia tänä päivänä on, että maailma on kutistunut, koirat ja spermakannut lentelevät mantereelta toiselle, joten samojen huippukoirien jälkeläisiä on lähes kaikkialla. Matkustamisen helpottuminen ja keinosiemennys ovat tehneet paljon hyvää koiranjalostukselle, mutta samalla on tapahtunut monen rodun piirissä maailmanlaajuista keskittymistä.
Aina ei kuitenkaan tarvitsisi mennä merta edemmäs kalaan, vaan Suomestakin voi löytyä harvinaista sukua edustavia uroksia. Jos joku vanha kasvattaja on pitänyt kiinni omasta linjastaan eikä hänen poistuttuaan kuvioista kukaan jatka hänen työtään, linja katoaa eikä sitä saada koskaan takaisin. Näin rodun perimästä häviää osa. Pitäisi myös ymmärtää, että nekin urokset, jotka tulevat hallitsevan tähden jälkeen toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi, ovat hyviä koiria ja niitä voisi käyttää jalostukseen, vaikka ne jäävät tavallisesti vähemmälle huomiolle.
Jalostustietojärjestelmää kehitettävä
Kennelliiton jalostustieteellisellä toimikunnalla on paljon työtä, eikä resursseja yksinkertaisesti riitä kaikkeen.
– Työ on ollut kivaa ja mielenkiintoista, mutta ihan kamalan raskasta, huokaa Päivi. – Jalostustieteellinen toimikunta on niin iso oravanpyörä, ettei ole aikaa suunnitella ja miettiä. Rotujärjestöissä ihmiset vaihtuvat, suunnat vaihtuvat. Pitäisi olla selkeät päämäärät.
– Olisi kiva, jos jalostustietojärjestelmää voisi vielä kehittää. Siitä voi tutkia ja seurata, mihin kasvattaja pyrkii. Toiveena on, että järjestelmästä saataisiin monipuolisemmin edes tilastotietoa eri roduista.
– Kennelliiton it-tytäryhtiö Prettybitin kanssa on neuvoteltu paljon jalostustietojärjestelmästä. Juha Tenhunen ja ohjelmoijat ovat eteviä, mutta heille pitää antaa aikaa ja rauhaa, että heillä olisi kapasiteettia toteuttaa asioita. Perinnöllisten sairauksien koodistolla olisi kiire, kunnollista sellaista ei ole missään!
– Toivottavasti tulevaisuus mahdollistaa perinnöllisten sairauksien monipuolisen tallentamisen, jos omistaja sen sallii. Myös tuleva eläinten hyvinvointilaki toivottavasti edesauttaa tietojen kertymistä, toivoo Päivi Rantasalo.
