Niina Lahtisen kolumni: Kohti tärkeintä palvelusta
Metku-koira on energinen australianpaimenkoira. Sen emäntä on tunnettu näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja. (Kuva: Niina Lahtisen kuva-albumi)
Pois päästäminen on tärkein palvelus, jonka ihminen parhaalle ystävälleen tekee, käsikirjoittaja Niina Lahtinen kirjoittaa kolumnissaan.
"Australianpaimenkoirani Metku täytti kymmenen vuotta, ja nyt kävelylenkeillä tuijotan hänen takajalkojaan hiipivän pelon vallassa. Ovatko ne jäykistyneet? Ovat.
Terapeuttini sanoi aikoinaan, että ensimmäinen avioero on vaikein. Sen jälkeen helpottaisi, sillä myöhemmissä suhteissa ihminen ei enää syvimmiltään antaudu kiintymykseen samalla tavalla. Kysyin kokeneilta koiranomistajaystäviltäni, päteekö sama lemmikkiin ja sen kuolemaan. Kuulemma pätee.
Ensimmäinen oma koirani oli pitkäkarvainen collie Rellu, jonka ostin valmistuessani ammattiin ja teatterialan työttömyyteen vuonna 2002. Olin parikymppinen ja minulla oli aikaa, joten koulutin oppivaisen paimenkoiran huolella. Rellu kulki aina vapaana, joskus ominkin päin.
Kerran jouluvierailulla hän sai tarpeekseen sukulaisista ja lähti, avattu ulko-ovi käräytti karkulaisen. Lopulta löysimme hänet kotioveltamme. Rellu oli kävellyt itsekseen kilometrejä, ylittänyt useita teitä ja jopa junaradan.
Ymmärsin koiraa hyvin, en minäkään olisi siinä metelissä jaksanut. Niin viisas ja hyvä koira.
Rellu oli perheemme koira myös silloin, kun lapset olivat pieniä. Aina, kun laitoin vauvan ulos vaunuihin nukkumaan, Rellu vaati saada maata vierellä ja pitää vahtia. Molemmat tyttäremme opettelivat seisomaan hakien tukea koiran pitkistä karvoista. Rellu hoiti tätäkin kunniatehtävää ylpeydellä ja ystävällisyydellä.
Nivelrikko löydettiin, kun Rellu oli kahdeksanvuotias. Siitä eteenpäin meno oli yhtä jalkojen jäykistymistä. Lopulta hän ei enää päässyt portaita eikä pystynyt hyppäämään autoon. 11-vuotiaana koira oli myös jo aika höperöitynyt. Kävelylenkit muuttuivat seisoskeluksi niityillä, ja aina ajoittain takajalat pettivät alta.
Sitten koitti päivä, kun keittiössä Rellun kaikki neljä jalkaa levähtivät eri ilmansuuntiin, eikä hän päässyt enää ylös. Koira katsoi minua hämillään ja hädissään. Autoin hänet takaisin huterille jaloilleen ja soitin siltä seisomalta tutulle eläinlääkärille. Varasin lopetuksen seuraavalle päivälle.
Se oli hirveä päivä. Aamulla Rellu oli hyväntuulinen ja reipas, ja tuntui kuin olin murhaamassa parhaan ystäväni. En halunnut, että koira joutuisi hätään yksin kotona tai että alakouluikäiset lapseni joutuisivat löytämään sen niin.
Eläinlääkärin luona itkustani ei tullut loppua. Kun Rellu rauhoitettiin viimeisen kerran, hän katsoi minua tapansa mukaan kysyvästi: mitä nyt tapahtuu.
”Nautimme tästä hetkestä ja vanhuuden viisaudesta.”
Silloin lääkäri sanoi viisaat sanansa. Pois päästäminen on tärkein palvelus, jonka ihminen parhaalle ystävälleen tekee.
Vuosi myöhemmin meille muutti maailman hassuin kohelo Metku. Olen rakastanut häntä koko sydämestäni mutta ehkä myös paremmalla tietoisuudella siitä, että aikanaan tämäkin päättyy.
Nyt vielä keskityn tähän päivään ja rakkauteen ja nautin yhteisestä ajasta. Metkun vauhti ei ole vielä hidastunut.
Halusin Rellun jälkeen koiran, joka jaksaa juoksulenkkejä. Sain, mitä tilasin. Metkulla on moottoria niin, että jos hän ei joka päivä pääse mukaani töihin tai vähintään tunniksi metsään, hän rotukuvauksensa mukaisesti ’kiipeää savupiipusta ulos’.
Metku on kuitenkin fiksu ja hyvätapainen koira, jonka käytöstä riihimäkeläinen kahvilanpitäjä Tintti aina kehuu. Ikä on vain parantanut näitä ominaisuuksia, vähentynyt on nuoruuden tarpeeton kohellus.
Joten nyt nautimme tästä hetkestä ja vanhuuden viisaudesta. Minä otan cappuccinon ja Metku perinteiset kanasuikaleet, kiitos."
Lue myös: Mikko Kekäläisen kolumni: Paljon onnea, kolmevuotias!
Lue myös: Naapureiden kesken
